Rakkaudesta rakennerahastoihin 25 vuotta

Kaisa-Leena Lintilä kiittää yhteistyöstä, muistelee menneitä ja haastaa tulevan kauden ratkaisuja. Hänen mielestään tarvitaan uutta rahoituksen ja toiminnan kokonaisharkintaa.

Mikä on tärkeintä nyt, kun katsotaan eteenpäin tulevaisuuteen eikä perutuspeiliin?

Tänä kesänä me molemmat, rakennerahastot ja minä olemme uuden edessä.

Kesäkuun alusta jäin eläkkeelle ja neljännesvuosisadan suhde koheesiopolitiikkaan päättyi. Samaan aikaan tulevan kauden valmistelu ja koronaepidemian synnyttämät yllättävät tilanteet saavat kysymään, miten EU:n alue- ja rakennepolitiikka uudistuu tässä ajassa.

Uutena jäsenmaana innokkaana mukaan

Matka rakennerahastojen kanssa on alusta asti ollut tien raivaamista tuntemattomaan.

Ennen EU:n liittymistä olin 1994 ministeriöiden ja alueiden edustajien opintomatkalla Hollannissa ja Belgiassa tutustumassa siihen, miten EU:n alue- ja rakennepolitiikkaa ohjelmatyönä tehdään. Muistan, miten Hollannin ministeriössä kysyin, mitä tapahtuu, jos komissio ei hyväksy jäsenmaan lähettämää ohjelmaehdotusta. Ministeriön edustaja vastasi, että sitten neuvotellaan ja hymyili vähän.

En silloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Asia avautui minulle tositilanteessa, kun keväällä 1995 aloitin SM:ssä yksikönpäällikkönä tehtävässä, jossa vastuullani oli maaseutualueiden kehittämistä koskeva rakennerahasto-ohjelma (ns. tavoite 5b ohjelma).

Ohjelmaluonnos oli jo lähetetty komissiolle, mutta se ei tyydyttänyt heitä. Joka aamu töihin tullessani tarkistin ensimmäiseksi faksin: kuinka paljon kommentteja komissiosta oli taas tullut.

Hyvin yksityiskohtaista viilausta tehtiin kuukausia eikä asiaa helpottanut, että vastuullisia komission osastoja oli useita ja jokainen päällikkö yritti parhaansa pitääkseen oman osastonsa puolta ohjelmarahojen jaossa. Brysselissä pidetyissä neuvotteluissa etsittiin kompromissia, joka tyydyttäisi komissiota ja olisi meille mahdollinen. Toki sellainen löytyi, mutta kyllä siinä muutama ylimääräinen hallinnon kiemura jouduttiin vääntämään.

Ensimmäisellä ohjelmakaudella luotiin tyhjästä ilman aikaisempaa mallia uusia toimintatapoja, lainsäädäntöä, hallintoa ja tietojärjestelmiä. Perehdyimme EU-säädöksiin, mutta niiden soveltaminen omaan kansalliseen toimintaamme ei avautunut ennen kuin saimme siitä käytännön kokemusta.

Keskeiset periaatteet additionaliteetti, partnership, botom up ja transparenssius kuulostivat hienoilta  ja kannateltavilta. Alueelta lähtevä suunnittelu ja toteutus sai täyden hyväksynnän maakunnissa, mutta käsitys siitä, miten se tehdään yhdessä ministeriöiden ja komission kanssa etsi muotoaan.

Additionaliteetti eli lisäysperiaate tarkoitti, että EU-varoin ei saa korvata kansallista rahoitusta ja tämä täytyy osoittaa pitävin laskelmin. Sitä, miten nämä laskelmat tulee kussakin maassa tehdä, ei komissio kuitenkaan pystynyt yksilöimään.

Muistan ensimmäisen 5b-seurantakomitean kokouksen, jossa mukana komission delegaatiossa oli heidän additionaliteettieksperttinsä. Hän keskusteli meidän laskentaihmisten kanssa siitä pohjasta, jolla additionaliteettia pyrittiin todistamaan. Ymmärsimme, että olimme aika hakoteillä. Tietenkään emme myöntäneet mitään ja jälkeen päin kehitimme laskentamallin, joka kelpasi komissiolle.

Ensimmäisellä ohjelmakaudella innostus uuteen oli suuri ja komissiokin oli kärsivällinen uuden jäsenmaan kanssa. Toisaalta komission Suomi-tuntemus oli varsin vaatimatonta. Etenkään pohjoisia olosuhteita ei aina ymmärretty. Myöhemmin vaatimukset ovat kiristyneet ja komissiolla on ollut entistä selvempiä näkemyksiä ohjelmien sisällöistä.

Neljä ohjelmakautta olen nähnyt alusta asti ja ollut pitkään myös vetämässä seurantakomiteoita: 1995-1999 tavoite 5b-ohjelma, 2000-2006 tavoite 2-ohjelma, 2007-2013 neljä alueellista EAKR-ohjemaa, 2014-2020 Kestävä kasvua ja työtä -rakennerahasto-ohjelma. Lisäksi olen ollut mukana ESR-ohjelmien valmistelussa ja seurantakomiteassa.

Tästä näkökulmasta ehkä otsikkoni "rakkaudesta rakennerahastoihin" on ihan perusteltu. Sloganin muuten keksi työtoverimme, joka ei itse hoitanut rakennerahastoasioita.

Katsommeko eteenpäin vain peruutuspeiliin

Rakennerahastot ovat kiehtova maailma, joka ei koskaan tule valmiiksi, vaan tuottaa aina uusia yllätyksiä ja mahdollisuuksia, minkä käynnissä oleva tulevan kauden valmistelu nykyisessä poikkeuksellisessa tilanteessa myös osoittaa.

Nyt jo ulkopuolisena en lähde arvioimaan valmistelua, mutta yhden näkökulman haluan edellisten ohjelmakausien kokemuksella sanoa.

Ohjelmakaudet ovat rakentuneet niin rahoituksellisesti kuin sisällöllisesti edellisten jatkeeksi samalla mukautuen kulloiseenkin sosioekonomiseen kehitysvaiheeseen. Tietyssä määrin tämä on järkevää, koska politiikkatoimien vaikuttavuus tarvitsee aikaa yli ohjelmakausien.

Nyt on kuitenkin murrosaika, jolloin monet syyt puoltavat uutta kokonaisharkintaa. Suomi ja Eurooppa, jopa koko maailma, ovat ennen näkemättömässä tilanteessa. Rakennerahastojen rahoituksen ja toiminnan osalta on myös vakavan uudelleen arvioinnin aika.

Rakennerahastoilla ei voida ratkaista kaikkia ongelmia, mutta tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti käytettynä ne ovat merkittävä panos yhteiskunnan kehitykseen. Mikä on tärkeintä nyt, kun katsotaan eteenpäin tulevaisuuteen eikä peruutuspeiliin?

Jos tämä tarkoittaa jostakin totutusta luopumista, on hyvä muistaa, että mikään ei ole pysyvä etu, paitsi NSPA-rahoitus liittymissopimuksen mukaan eikä senkään summa ole vakio. Rakennerahastot on tarkoitettu väliaikaiseksi kehittämisvälineeksi.

Tulevakin ohjelmakausi valmistuu aikanaan – osaavista ihmisistä se ei jää kiinni.

On ollut ilo oppia tuntemaan niin monet sydämellään kehittämistyöhön antautuvat rakennerahastolaiset. Muistot säilyvät, vaikka paperit ja tiedostot olen jo hukannut. Rakennerahastojen historiikkia en kirjoita, kuvia katselen ja muistan lämmöllä teitä kaikkia.

Seurantakomitean kokousedustajat Kuopion kokouksessa vuonna 2018.

Kuva: Seurantakomitean kokousedustajat Kuopion kokouksessa vuonna 2018.

Kiitos yhteisistä vuosista, kaikkea hyvää työssänne ja elämässänne jokaiselle!

Kaisa-Leena Lintilä